SUOMELLE UUSI JÄLKIKOLONIAALINEN ALUEHALLINTOMALLI

Hahmottelen tässä artikkelissa Suomelle uuden itsehallinnollisen aluehallintomallin, joka korvaisi vuosisataisen koloniaalisen ajan perinnölle rakentuneen keskitetyn ja valtiokeskeisen ylhäältä alas -aluehallintomallin kansalaisia arvostavalla alhaalta ylös -aluehallintomallilla.

Selvennän ensin koloniaalisen mallin historiallista taustaa. Sitten tarkastelen sekä tilannetta 1990-luvulta lähtien että 1990-luvun laman ja Suomen EU-jäsenyyden vaikutuksia. Lopuksi luon suuntaviivat uudistukselle, joka pitää sisällään niin sanotun maakuntamallin mutta vie muutosta huomattavasti pidemmälle ja palauttaa myös läänirakenteen.

Koloniaalisen mallin historiallista taustaa

Eräiden suomensukuisten heimojen, kuten (varsinais-)suomalaisten, hämäläisten, karjalaisten ja osaltaan myös suomensaamelaisten alueet alistettiin ulkomaisen vallan alaisuuteen 1200-luvun loppuun mennessä. Ylintä hallintovaltaa valtaa näillä alueilla käyttivät, paavinistuimen edustajien ohella, ruotsalaiset ja novgorodilaiset sekä jälkimmäisiltä myöhemmin vallan vienyt Moskovan ruhtinaskunta.

Ruotsin valta-asemaa tukemaan ja laajentamaan perustettiin Turun, Hämeen, Viipurin ja Olavin (Savon) linnat. Kristinuskon bysanttilaista linjaa edustavan Novgorodin valta-asemaa vahvistamaan perustettiin Käkisalmen linna ja etelämmäksi vatjalaisten maille rakennettiin Kaprion kivilinna. Inkerikkojen maille rakennettiin ruotsalaisten menettämän Maankruunun paikalle Pähkinälinna.

Suomi itsenäistyi vieraan vallan alaisuudesta 6.12.1917 – Venäjällä valtaan nousseet bolsevikit tunnustivat itsenäisyyden 31.12.1917 ja toimeenpaneva keskuskomitea vahvisti päätöksen 4.1.1918 – ja sen lailliset rajat määritettiin 14.10.1920 allekirjoitetulla Tarton rauhansopimuksella. Itsenäistyneen maan hallintorakenne säilytti kuitenkin keskeiset piirteet valtio- ja keskusjohtoisesta eli koloniaalisesta aluehallintomallista, joka on pohjimmiltaan miehityshallintojen hallintomalli.

Hallintomallin säilyttäminen saattoi olla perusteltua uuden itsenäisen valtion yhtenäisyyden varmistamisen alkuvaiheessa, mutta voi hyvin kysyä, miksi keskusjohtoinen aluehallintomalli on pääpiirteissään säilynyt nykypäivään saakka? Syy ei voine olla se, että valtio pelkäisi heimoalueiden tai maakuntien separatismia, koska on vaikea nähdä, että joku Suomen alue haluaisi irtautua valtiollisesta yhteydestään, lukuun ottamatta ehkä joitakin radikaaleja ahvenanmaalaisia tahoja.

Keskusjohtoisuutta ei ole vain säilytetty vaan sitä on entisestään pyritty vahvistamaan, jos kohta keskittämistendenssiä on sokerikuorrutettu esimerkiksi 1990-luvulla perustetuilla maakuntien liitoilla, joiden roolia vahvistettiin vuoden 2010 alusta lähtien.

Tilanne 1990-luvulta lähtien sekä kytkennät lamaan ja EU-jäsenyyteen

Aluehallinnon uudistukset ja esimerkiksi läänien alueellisen kattavuuden ja määrän muutokset eivät ole uusi asia. Uudistuksia on tehty satoja vuosia ja ne ovat usein liittyneet muutoksiin maamme ulkoisissa olosuhteissa. Silti on syytä huomioida, että uudistusten taustalogiikka muuttui 1990-luvulla ja tämä muutos liittyi etenkin 1990-luvun lamaan ja Suomen EU-jäsenyyteen. Aluehallinnon muutokset ovat kytkeytyneet yhtäältä laman ja ideologisen ilmapiirin muutosten myötä vahvistuneeseen säästämis- ja tehostamishalukkuuteen sekä toisaalta Euroopan unionin integraation syventämiseen ja EU-tukien jakamiseen, niin kuin edellä mainittujen maakuntien liittojen ja niiden yhteistoiminta-alueiden tapauksessa.

Kuten kirjoitin kirjassani ”Suomen tila – Eriarvoisuutta, epädemokratiaa ja kuvitteellista tehokkuutta ilman edistystä” (Helsinki: KAKTUS, 2009, 38):

”Esimerkiksi Suomessa käynnissä olevat kuntaliitoshankkeet, suunnitelmat läänien lakkauttamisesta ja valtion maakuntahallinnon uudistamisesta voidaan nähdä osana tätä prosessia, jossa maata valmistellaan tiedostamatta tai tiedostaen siihen tilanteeseen, että Suomi kokonaisuudessaan muodostaa yhden kuntaliitosalueen, joka muuttuu Euroopan tai mahdollisesti vielä laajemman kokonaisuuden osayksiköksi, ainakin niin kauan kun jatkuvien keskittämistendenssien puitteissa tätä osayksikköä on taloudellisesti tai muihin syihin perustuen mielekästä ylläpitää.”

Euroopan unionin pohjavireenä on ollut pyrkimys kohti yhä tiiviimpää yhdentymistä ja tyypillisesti integraation syventämistä on edistetty kriisien myötä. Keskittämistendenssi kohti EU-liittovaltiota on ottanut aimo harppauksen eteenpäin eurokriisin yhteydessä ja EU antoi itselleen muun muassa oikeuden puuttua jäsenmaiden kansallisiin budjetteihin.

Nyt samaa keskittämistavoitetta yritetään edistää väestöliiketilanteen varjolla. Saksan ja Ranskan johdolla ja Ruotsin myötävaikutuksella Euroopan unioni suunnittelee pysyvää ja pakollista järjestelmää maahanpyrkijöiden maahanotolle. Tällä pakkomaahanottopolitiikalla EU kieltäisi jäsenmailtaan kansallisen suvereniteetin ehdottomaan ytimeen kuuluvan asian eli oikeuden päättää siitä, keitä sen valtioalueella saa asua ja elää. Näiden kummankin ”uudistuksen” myötä EU muuttuisi yhä selkeämmin komentoyhteisöksi.

Koska aluehallinnon muutokset liittyvät myös EU:n kehitykseen, edellä mainitun huomioiminen on hyvin olennaista. Jotta Euroopan unioni ja sen jäsenmaat voisivat säilyä elinkelpoisina, tämä komento- ja pakkoyhteisötendenssi on päättäväisesti torjuttava. Muussa tapauksessa myös EU:n hyväksyttävyys ja olemassaolon oikeutus kansalaisten silmissä tulee vähentymään. Samalla läheisyysperiaatetta tulee vahvistaa eli päätösvaltaa tulee ainakin näissä kysymyksissä palauttaa jäsenvaltioille. Tässä artikkelissa keskityn kuitenkin Suomen sisäisen uuden jälkikoloniaalisen aluehallintomallin kehittämiseen.

Tammikuun 1. päivänä vuonna 2010 voimaantulleessa aluehallinnon uudistuksessa läänit sitten lakkautettiin. Niiden tehtävät siirtyivät kahdelle ”monitoimialaiselle viranomaiskokonaisuudelle” eli Aluehallintovirastolle (AVI), joka ”hoitaa lainsäädännön toimeenpano-, ohjaus- ja valvontatehtäviä alueilla” ja Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksille (ELY), jotka hoitavat ”valtionhallinnon toimeenpano- ja kehittämistehtäviä alueellaan”.

Näin kertoo Suomi.fi -sivusto (https://www.suomi.fi/suomifi/suomi/valtio_ja_kunnat/), joka lupaa ”Kansalaisten palvelut yhdestä osoitteesta”. Tältä kansalaisia ja hallintoa ”lähentävältä” palvelusivustolta saamme myös sen tiedon, että Suomen keskeiset demokraattiset rakenteet ovat valtio ja yli 1000-vuotisen itsehallinnon omaavat kunnat, joilla on oikeus päättää omista asioistaan, joilla on verotusoikeus ja jotka ovat laajin ja merkittävin itsehallinnon muoto.

Edelleen, aluehallinnon puolella toimivat myös maakuntien liitot, jotka ”ovat kunnallisen itsehallinnon periaatteiden mukaan toimivia lakisääteisiä kuntayhtymiä”, joiden roolia aluekehittämisviranomaisena vahvistettiin aluehallinnon uudistuksessa vuoden 2010 alusta lähtien ja jotka ovat maakunnan johtavia suunnittelu- ja edunvalvontayksikköjä. Näiden maakunnan liittojen ”yhteistoiminnan järjestämiseksi maa on jaettu maakuntien yhteistoiminta-alueisiin merkittävien ylimaakunnallisten asioiden käsittelemistä varten”.

Nämä maakuntien liittojen yhteistoiminta-alueet, jotka Kunta.net -sivujen mukaan ovat erilaisia EU-ohjelmien toteutusta varten perustettuja suuralueellisia organisaatioita ja yhteistyövälineitä, ovat melko lailla saman alueen kattavia kuin vuosien 1997–2009 läänijaon mukaiset läänit, mukaan lukien silloiset byrokratiakielen kukkasläänit eli Etelä-Suomen, Itä-Suomen ja Länsi-Suomen läänit (katso http://www.kunnat.net/fi/kunnat/maakunnat/liittoumat/Documents/liittouma…).

Nykyisessä – orastavista muutoksista huolimatta – yhä edelleen historiallisten koloniaalisten intressien turvaamisen mukaisessa mallissa aluehallinto on osa valtionhallintoa, joka, kuten Suomi.fi -sivustolla todetaan, ”[…] muodostuu valtion keskushallinnosta, aluehallinnosta ja paikallishallinnosta”.

Aluehallinnosta kerrotaan, että ”Valtion aiempien keskeisten aluehallintoviranomaisten, lääninhallitusten, työ- ja elinkeinokeskusten, alueellisten ympäristökeskusten, ympäristölupavirastojen, tiepiirien ja työsuojelupiirien työsuojelutoimistojen tehtävät on koottu kahteen monitoimialaiseen viranomaiskokonaisuuteen, aluehallintovirastoihin ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksiin. Ahvenanmaalla toimii Ahvenanmaan valtionvirasto.” Lisäksi todetaan, että aluehallinnon uudistuksen yhteydessä Suomen metsäkeskus kytkettiin toiminnallisesti valtion aluehallinnon yhteyteen.

Jatkuvat organisaatiomuutokset ovat lähimpänä ikiliikkujaa mihin ihmiskunta on pystynyt. Myös suomalaiset ovat osa ihmiskuntaa ja maamme edellinen hallitus jatkoi uudistuspyrkimyksiä. Nämä uudistustavoitteet edustivat yhä keskittämislinjaa ja hallitus pyrki toteuttamaan kuntien määrän merkittävää vähentämistä tavoittelevan ”kuntauudistuksen” ja sosiaali- ja terveyskysymykset yhä enemmän kunnallisen itsehallinnon ulkopuolelle siirtävän ”SOTE-uudistuksen”. Kuten muistamme, edellisen hallituksen tuskaisa taival päättyi keskeisten keskittäjäpuolueiden SDP:n ja Kokoomuksen farssin piirteitä saaneeseen keskinäiseen syyttelyyn ja myös näiden keskittävien uudistuksen pysähtymiseen.

Nykyisen uuden hallituksen pääministeri Juha Sipilä on kannattanut SOTE-uudistuksen niin sanottua maakuntamallia. Tässä esitettävä Suomen jälkikoloniaalinen aluehallintomalli, tai ehkä ennemminkin alueellinen itsehallintomalli, pitää sisällään maakuntamallin, mutta menee huomattavasti pidemmälle ja sen puitteissa voidaan tietoisesti muuttaa aikaisempi koloniaalinen ylhäältä alas -malli kansalaisten arvoa, kykyjä ja vastuullisuutta arvostavaksi alhaalta ylös -malliksi.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Jo pääosin kuopattu kuntauudistus tulee haudata niin syvälle, ettei se nouse enää kummittelemaan eikä sitä myöskään pyritä edistämään takaoven kautta esimerkiksi SOTE-uudistuksen myötä. Jos kunnat haluavat omaehtoisesti ja itsehallintoon perustuen tehdä yhteistyötä muiden kuntien kanssa, tai jopa tehdä vapaaehtoisia kuntaliitoksia, se on itsehallinnon periaatteiden mukaisesti silti mahdollista.

Myös aikaisemmin hahmotellun keskittävän SOTE-uudistuksen valmistelu lopetetaan. Kaikkea pohjatyötä ei silti pidä heittää pois pesuveden mukana, mutta SOTE-uudistuksen suunnittelua ja valmistelua jatketaan niin, että se soveltuu Suomen jälkikoloniaalisen aluehallintomallin toteuttamiseen ja sen edellyttämään devoluutioon eli prosessiin, jossa suvereeni valtio siirtää asetuksella tai lailla keskushallinnon valtaa alemmalle kansalliselle alueelliselle tai paikalliselle tasolle (katso ja vertaa esimerkiksi https://en.wikipedia.org/wiki/Devolution).

Tässä hahmoteltava uudistushanke edustaa Suomen olosuhteisiin sovellettua devoluutiota ja käynnistyy – edellä mainittujen toimenpiteiden toteuduttua – siten, että nykymuotoiset aluehallintovirastot ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset lakkautetaan.

Samalla palautetaan vuoden 1996 tilanteen mukaiset läänit, jotka olivat alueellisesti melko lailla samat kuin vuoden 1960 läänit. Tällöin läänejä olisi kaksitoista: 1: Turun ja Porin lääni, 2: Uudenmaan lääni, 3: Hämeen lääni, 4: Vaasan lääni, 5: Kymen lääni, 6: Mikkelin lääni, 7: Keski-Suomen lääni, 8: Kuopion lääni, 9: Pohjois-Karjalan lääni, 10: Oulun lääni, 11: Lapin lääni, 12: Ahvenanmaan lääni. Siinä vaiheessa kun Suomen valtion rajat palautuvat vuoden 1920 laillisten rajojen mukaisiksi, lisätään joukkoon kaksi historiallista lääniä: Viipurin lääni ja Petsamon lääni. (lääneistä katso https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_l%C3%A4%C3%A4nit)

Maakuntia on 19: Ahvenanmaa, Etelä-Karjala, Etelä-Pohjanmaa, Etelä-Savo, Kainuu, Kanta-Häme, Keski-Pohjanmaa, Keski-Suomi, Kymenlaakso, Lappi, Päijät-Häme, Pirkanmaa, Pohjanmaa, Pohjois-Karjala, Pohjois-Pohjanmaa, Pohjois-Savo, Satakunta, Uusimaa ja Varsinais-Suomi.

Maakunnat ja vuoden 1996 mukaiset läänit (katso oheinen kartta ”Läänit 1996”) nivoutuvat yhteen hyvin ja tarvittaessa maakunnat ja läänit voivat tehdä keskinäisiä tehtäväkohtaisia liittoutumia, kuten oheisesta ”Maakuntaliittojen liittoumat” -kartasta nähdään; nämä liittoutumat vastaavat varsin hyvin vuosien 1997–2009 läänijakoa. Nyt uudelleen rakennetussa vuoden 1996 mukaisessa läänijaossa tarpeelliseksi havaittuja liittoutumia voidaan toki tehdä myös toisin, kulloisenkin mahdollisen tarpeen mukaisesti.

Kunnallisvaaleissa äänestysalue olisi jatkossa edelleen kunta ja maakunta- ja eduskuntavaaleissa maakunta. Eduskuntapaikkojen lukumäärää säädellään eli tarvittaessa muutetaan niin, että taataan riittävän hyvä maakunnallinen edustavuus. Europarlamenttivaaleissa äänestysalue on meppipaikkojen maakunnallisen jakautumisen kannalta kulloinkin määriteltävä mielekäs äänestysalue. Siinä vaiheessa kun siirrytään demokratian suorempiin muotoihin, suunnittelun pohjana voi käyttää hahmotelmaa, jonka esitin artikkelissani ”Pekkaspäivädemokratiaa”. (http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/horisontti/2830563/pekkaspaivade…)

Kuntien lisäksi maakunnat toimivat itsehallinnollisina perusyksikköinä ja kunnallisvaalien yhteyteen lisätään – kuten edellisestä kävi ilmi – maakuntavaalit. Kunnanvaltuustojen tuottamaa itsehallinnollisuutta täydennetään perustamalla edustukselliset maakuntavaltuustot. Jälkimmäiset, jotka ovat vastuunalaisia sekä kunnanvaltuustoille että suoraan maakunnalliselle äänestäjäkunnalleen, ovat jäsenmäärältään suppeampia – eräänlaiset ”eduskunta” ja ”senaatti”, maakunnallisina versioinaan.

Maakuntavaltuustoedustajaehdokkaat ovat kunkin kunnan omia ehdokkaita, mutta heitä voidaan äänestää maakunnallisesti, kuitenkin niin, että jokainen kunta saa edustajan. Ainakin suhteellisesti vähälukuisempina, mutta jokaista kuntaa edustavina, maakuntavaltuustot eivät ”turvota” hallintoa enempää kuin on tarkoituksenmukaista.

Maakuntavaltuustojen keskeinen tehtävä on toimia edustuksellisena elimenä, joka on valvova taho maakuntavirkamiehistölle, jolle siirretään muun muassa nykyisten ELY-keskusten tehtävät. Tämä on luontevaa, koska ELY-keskusten toimipaikkoja on 20 ja nykyisiä maakuntia on 19. Tämä aluehallinnan taso muuttuu alueellisen edustuksen tasoksi, jonka virkamiehistöön kuuluu myös valtiota edustavaa virkamieskuntaa, jonka toimia valvovat sekä maakuntavaltuusto että Eduskunta.

Lakkautettujen aluehallintovirastojen tehtävät siirretään lääneille. SOTE-uudistus sovitetaan tähän Suomen jälkikoloniaaliseen läänirakenteeseen, joka ja jonka virkamiehistö on vastuunalainen ensisijaisesti kunnanvaltuustoille ja maakuntavaltuustolle. Se, että SOTE-uudistus sovitetaan palautettuun läänirakenteeseen eikä maakuntatasolle, johtuu siitä, että palautettujen läänien määrä on riittävä myös erikoistuneemman sairaanhoidon ja muiden mahdollisten erikoispalvelujen yksiköiksi.

Tämä ”lakkautettu” aluehallinnan AVI-taso eli palautettu läänitaso muuttuu kunnallisen ja maakunnallisen edustuksellisuuden ja vastuunalaisuuden tasoksi, jonka virkamiehistöön kuuluu myös valtiota edustavaa ja sen etuja valvovaa virkamieskuntaa. Koska niin kunnallisella, maakunnallisella kuin läänitasolla tarvitaan tulonsiirtoja valtiolta, valvontaan ja osittaisen vastuunalaisuuden kohteeksi osoitetaan myös muita kuin maakunnista eduskuntaan valittuja kansanedustajia. Näin lääni- ja SOTE-taso saadaan kolminkertaisen vastuunalaisuuden tasoksi, kuitenkin niin, että vastuunalaisuus kohdistuu ensisijaisesti itsehallinnollisten kuntien ja maakuntien suuntaan.

Uudistukseen liittyen valtio sitoutuu siihen, että se ei 10 vuoteen määrää kunnille, maakunnille ja lääneille uusia tehtäviä ja velvollisuuksia. Valtionavustukset palautetaan aikaisemmalle korkeammalle tasolleen ja niitä allokoidaan uudelleen kuntien, maakuntien ja läänien tehtävien mukaisesti. Myös kunnallis-, valtion- ja välilliset verot sekä muut olemassa olevat verot, maksut ja tulot allokoidaan uudelleen näiden tehtävien mukaisesti.

Samalla julkinen talous sopeutuu 10 vuoden kuluessa asteittain, ilman että on tarvetta erityisiin menoleikkauksiin. Tämä ajatus pohjautuu säästötarkoituksen lisäksi siihen palvelujen laatua parantavaan tavoitteeseen, että on parempi tehdä olemassa olevat tehtävät hyvin kuin jatkuvasti lisätä niitä joko valtion toimesta, lobbareiden kannustamana tai uudelleenvalintaansa toivovien poliitikkojen tarpeisiin, ja toteuttaa ne sitten puhekielellä sanoen ”juosten kusten”.

Lisäksi, jos havaitaan, että julkisella sektorilla kokonaisuudessaan on epätarkoituksenmukaisia rönsyjä, niitä voidaan tarvittaessa karsia tai allokoida uudelleen tarkoituksenmukaisempiin kohteisiin. Oikein toteutettuna tämä aluehallinnon rakennetta muuttava uudistus tuo myös säästöjä, ilman että palveluja ja niitä tuottavaa henkilöstöä vähennetään. Kysymys siitä, tarvitaanko maakunta- ja/tai läänitasoista verotusoikeutta, ratkaistaan myöhemmin ja laajemman verotusta koskevan arvioinnin yhteydessä.

Tämä uudistus vahvistaa kansalaisten itsehallintoa alueellisella tasolla ja luo mahdollisuuksia tarjota parempia palveluja ja synnyttää uutta taloudellista toimintaa eri puolilla maata. Sillä on myös se vaikutus, että kansalainen johon luotetaan, on itsetietoisempi ja sen tukemana myös idearikkaampi ja tuottavampi. Vaikutus vahvistuu myös niin, että kansalainen johon luotetaan, luottaa todennäköisemmin myös kanssakansalaiseensa.

Uudistuksella olisi siis myös se myönteinen oheisvaikutus, että se torjuisi sitä nykyään varsin yleistä tunnetta, että mihinkään eikä kehenkään ei voi enää luottaa, koska jokaisen katsotaan oletusarvoisesti ajavan nykyään vain omaa etuaan. Pienellä viiveellä voisi käydä niin, kun keskinäinen luottamus lisääntyy, että kansalaiset alkaisivat taas ajatella, että yhteen hiileen puhaltaminen on mielekästä ja kannattavaa.

Näitä myönteisiä vaikutuksia tukisi myös tunne siitä, että ihminen on – maansa lisäksi – osa maakuntaa ja lääniä, joilla on ehkä myös omakohtaisesti tunnistettava historiallinen tausta, eikä vain kasvoton osa keinotekoisesti luotua ja byrokraattiselta kuulostavaa hallinnon tasoa. Uudistus parantaisi myös mahdollisuuksia pitää koko maa asuttuna, millä olisi myönteisiä maanpuolustuksellisia vaikutuksia.

Kysymykset siitä, miten pitkälle suomalaisen devoluution tulisi mennä, kuten myös siitä, missä laajuudessa ja millä asia-alueilla, ovat neuvoteltavissa olevia kysymyksiä. Keskeisintä on muuttaa aluehallinnon pohjana oleva peruslogiikka: sen sijaan, että valtaa alati keskitetään yhä etäämmällä olevalle keskusvallalle, tulee vahvistaa luottamusta eri puolilla maata asuvien kansalaisten kykyyn ajatella itse ja luoda alhaalta ylöspäin rakentuva itsehallinnollinen aluehallinto.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, tutkija, tietokirjailija ja Tiede- ja taideyhdistys KAKTUS ry:n puheenjohtaja

pminkkin
Sitoutumaton Helsinki

Valtiotieteiden tohtori, tutkija, tietokirjailija ja Tiede- ja taideyhdistys KAKTUS ry:n puheenjohtaja

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu